Hevoskoti the last hope 1: Hopen pelastus

Kävelin kohti tallia. Näin Lilli-tätini Hope hevosemme karsinassa. Olimme löytäneet Hopen vuosi sitten hylättynä latoon. Se oli kuoleman partaalla, nälkiintyneenä ja janoisena. Veimme sen last hopeen hoitoon ja vakituinen eläinlääkärimme Anders. Hopen tila oli niin huono että se ei pystynyt seisomaan omilla jaloillaan joten se jouduttiin laittamaan valjaista roikkumaan kattoon. Sitä sai syöttää vain vähitellen, kourallisen verran tunnissa. Viikon kuluttua saimme tietää hevosen omistajan. Hän oli raivoissaan kun olimme vieneet hevosen ilman lupaa mutta tässä tilanteessa meillä oli siihen oikeus, paitsi että nyt omistaja pyytää hevosta takaisin. Lupasimme soittaa hänelle myöhemmin takaisin. Hope oli jo paremmassa kunnossa oli mennyt jo 1,5 viikkoa ja Hope seisoi jo omilla jaloillaan ja soi heinä verkosta. Vihdoin saisimme pestä sen ja näkisimme minkä värinen se oikeasti oli. Kun pesu oli tehty ihastuimme sen oikeaan väriin. Se oli rskean kirjava, aivan ihana poni. Mutta minun piti mustaa etten kiihdy siihen liikaa koska sen menetys olisi silloin vaikempaa. Menin sisälle soittamaan omistajalle. Puhelin hälytti kauan mutta viimein langan toisesta päästä kuului: haloo! Vastasin: Täällä hevoskoti last hopen Misty, päivää! vastasin. Tekö veitte hevoseni luvatta? Kuinka hölmöjä te olettekaan kun uskotte että voitte pelastaa Chandlerin! mies huusi puhelimeen. Sitten linjalle tuli hiljaisuus ja kun katsoin puhelintani huomasin että mies oli lyönyt luurin korvaani. Törkeää! huusin ja silloin siskoni tuli katsomaan. Mitä sinä täällä yksinäsi huudat? hän kysyi. Kerroin hänelle koko tarinan Hopen omistajasta. Sitten näin eläinlääkärin auton ajavan hurjaa vauhtia pihaan. Säntäsin ovesta ulos ja kysyin mikä on. Anders katsahti minuun ja sanoi: Äitisi soitti minulle ja sonoi että Hopella oli jokin hätä. Säikähsin ja tunsin kun sydämmeni löi ylimääräisen lyönnin! Jatkuu...